10. LUUKKU

2134024.jpg

ILOINEN ANTAJA JA HAPAN ANTAJA

Iloinen antaja ja Hapan antaja kohtasivat toisensa jossakin ajan ja paikan pisteessä. (Eivät he itse ole keksineet näitä nimityksiä, me - lukija ja kirjoittaja - vain huviksemme koetamme, sopisivatko ne heille.) Oli tulossa joulu, joka väkisnkn panee liikekannalle kaikki antajat, niin iloiset kuin happamet. Niinpä huokasikin

Hapan antaja: Vähän iloa siitä joulustakin oikeastaan on meille perheenäideille. Saat raataa monta viikkoa edeltäpäin, keksiä lahjoja, joihin ei sitten ehkä edes olla tyytyväisiä, vaivata päätäsi ja koettaa tarkoin muistaa kaikki mahdolliset ja mahdottomat sukulaiset ja tuttavat. Jollei lahjaa, niin ainakin kortti tai kukkanen! Ja varmasti kuitenkin aina joku unohtuu.

Iloinen antaja: Minä olen niin lapsellinen, että minusta tuo "raataminen" on hauskaa. En ikinä maailmassa olisi tullut keksineeksi sille niin juhlallista nimeä. MInusta tuo kiire ja touhu oikein kuuluu jouluun, ja kai sitä väsynytkin joskus on, mikäli ehtii huomaamaan, mutta antaisimmeko kodin joulua sentään koskaan elämästämme pois? Kuuluuhan siihen nii paljon elämän suurinta rikkautta.

Hapan antaja: Kyllä, mutta olisi ainakin helpompi,jos siihen kuuluisi vähän enemmän sitä tavallistakin rikkautta. Olisi toki toista varustaa ja valita lahjoja jos olisi, mistä ottaa.

Iloinen antaja: Kyllä, mutta tavallaan siinäkin on viehätystä, että täytyy melkein tyhjästä luoda kaikki. Siinähän se taito juuri on. Ja tällaisena aikana olisi melkein väärin käyttää suuria varoja oman yksityisen joulun hyväksi.

Hapan antaja: Niin, kun veronmaksut ovat pitkin syksyä tyhjentäneet talon melkein putipuhtaaksi, ja sitten joulukuussa tulee vielä se pahin, se tulovero - niin milläs laitat joulun? Hyvällä tahdollako vain?

Iloinen antaja: Ehkä siinä tarvitaan vähän muutakin, mutta se ainakin on varma, että hyvä tahto on tärkein. Sitä vailla ei tule toimeen. Minä muuten ajattelen niistä veroista vähän siihen suuntaan, että kyllä ne kovalle otavat, mutta on sentään hyvä asua valaistussa kaupungissa ja ajaa halvoilla raitiotievaunuilla ja tietää, että lapsillamme ja toisten lapsilla on suuret, hyvät koulutalot, että sairaat pääsevät ajanmukaisiin sairaaloihin ja varattomat kunnalliskoteihin - ei mitään tällaista vielä ole liikaa, tuskin edes tarpeeksi. Eikö ole vähän hienoakin, että saamme vähillä varoillamme olla mukana luomassa uutta Suomea...

Hapan antaja: No, tuo on nyt jo huippu! Kuka olla harmittelematta veroja vastaan!

Iloinen antaja: Niin, ihmisten mielestä se melkein kuuluu asiaan. Mutta kannattaako yleensä harmitella sitä vastaan mikä on välttämätöntä? Harmittelu tekee kaikki asiat vain pahemmiksi.

Hapan antaja: Etkö sinä sitten koskaan harmittele? Etkö silloinkaan kun sinua häiritään? Ja me perheenäidithän emme  koskaan saa olla rauhassa. Muistatko kuinka koulussa ennen luettiin niistä neljästä "rauhasta", jotka joku kuninas sääti - kirkkorauha, kotirauha, käräjärauha ja naisrauha. Minä olen ajaellut että jokaisella ihmisellä pitäisi elämässään olla jokunen määrätty "rauha" - yörauha, työrauha, ruokarauha, sairastamisrauha, ja ehkä vielä jokin "rauha".  Onko meillä mitää näistä "rauhoista", kun lapset ovat pieniä? Sittenkin kun he tulevat suuriksi, on "rauhamme" laita hyvin niin ja näin. Jos hetkeksi pääset rauhaan ja ajattelet, etä nyt on pieni murunen omaa aikaa, niin eikös jo tule joku, jolta pitää kuulustella läksyä tai jolle on neulottava nappi tai haettava laskuvihko "hukasta" tai ties mitä. Täytyyhän meillä olla oikes harmitella! Kumminkin toisten mielestä tuntuu aivan luonnolliselta että me olemme olemassa vain antamista ja antamista varten.

Iloinen antaja: Mutta niinhän me olemmekin! Ja se on meidän ilomme. "Autuaampi on antaa kuin ottaa!" Mutta eihän oikea käsi saa tietää, mitä vasen antaa, vai oliko se päinvastoin. Minä olen koetanut kehittää itseäni siihen, että kuulustelen tuon läksyn ja neulon tuon napin aivan heti ja harmittelematta - menee kaikkein vähimmin aikaa ja tarmoa juuri sillä tavoin! Ja kaikki ovat tyytyväisiä.

Hapan antaja: Tiedätkö, sinä taidat olla "iloinen antaja".

Iloinen antaja: Kuinka niin? Ai, mutta se onkin hieno ajatus. Johonkin sellaiseen olen pyrkinyt. Tämän jälkeen pyrin tietoisesti.

Hapan antaja: Mutta johan sinä tärvelet koko perheesi, jos antamisellasi ei ole mitään määrää.

Iloinen antaja: Määrää? Tietysti aina joskus tulee määrä. Mutta etkös ole huomannut, että ihmiset uskovat kieltoosi paljon paremmin, jos tietävät, että silloin kuin myönnät, myönnät heti.

Hapan antaja: Mutta eikös se sentään ole niin, etä kaikkien lahjojen arvo kasvaa siitä, jos niiden myöntäminen tuottaa antajalle vaikeuksia?

Iloinen antaja: Eikä sitten. Hapan antaja tekee lahjankin happameksi, sekoittaa saajankin ilon...

Hapan antaja: Herranen aika, enhän minä vain ole hapan antaja!!!

Iloinen antaja: Et, et, et toki!!!

--Tuulia---

--------Kotilieden joulupuuhanumero vuodelta 1932---------

2053799.jpg