19.LUUKKU
"Kullakin on omat ilonsa."

2158159.jpg

PUNAINEN PUKU JA PÄÄLLYSTAKKI

Kokonaisia kuormallisia vanhoja vaatteita oli saatu kokoon köyhiä ja puutteenalaisia varten. Niitä oli jos jonkinlaisissa kääröissä, mytyissä ja säkeissä. Jo päältä päin näki, että toiset oli tehty kiireessä, sanomalehteä oli kääräisty ympärille ja ohuella nuoralla  se oli sitaistu joten kuten kokoon. Mutta hyväpä niinkin. Pääasia oli, että siinä oli jotakin sisällä. Toiset kääröt oli tehty niin huolellisesti kuin olisivat ne olleet parhaita postipaketteja.
Mutta tarina alkaa oikeastaan siitä, kun kaikki kääröt oli purettu ja sisältö lajiteltu. Oli järjestetty erikoinen huone tuota tavaravarastoa varten. Se oli kuin mitä monipuolisin vaateaitta. Miesten pukuja ja päällystakkeja oli toisella seinällä, toisella naisten ja kolmannellanuorten tyttöjen ja lasten.

Punainen puku ja päällystakki olivat tällä viimeisellä sienällä.

Niiden antaja ei olisi voinut uneksiakaan, miten onnellinen nuori tyttö oli pukeva ne päälleen.

Köyhä työmiehen vaimo oli ollut käymässä sukulaisissaan kaukanaKarjalassa. Siellä asui eräässä naapurimökissä kolemtoistahenkinen perhe, lapsenlapset mukaan luettuina, ja vain yksi näistä kolmestatoista oli leipää toisille ansaitsemassa. Puute oli suuri. Lisäksi oli sairas hoidettavana. Kuusitoistavuotias tytär oli ollut jo vuoden kävelemättömänä. Hän oli sairastanut nivelreumatismia. Siitä olivat jalat jääneet koukkuun ja koko terveys murtunut. Tauti oli runnellut tytön melkein muodottomaksi. . Jalat olivat kuin ohuet jääkylmät puikot ja koko yläruumis oli kaidan laatikon tapainen. Hengitys oli noussut merkillisen ylös. Näytti siltä kuin ei olisi paljon tarvittu - kevyt ouhallus vain sisältä ulos - ja laatikko olisi  ollut iäksi tyhjä.

Kyllähän sairaus näkyi kasvoistakin. Ne olivat laihat ja kalpeat. Mutta kärsimys oli painanut niihin jumalallisen leiman, tyttö kun oli ottanut sairautensa Herran kädestä. Tauti oli vienyt kiillon tukasta, silmistä ilon ja poskilta punan, mutta kasvot olivat sittenkin kuin todellisen enkelin.

Tämä köyhä äiti, joka oli tullut kaupungista sukulaisiaan tervehtimään, oli joutunut käymään tytön kotimokissä. Kun hän näki tuon lapsen tuskat, oli sääli vallannut hänen sydämensä ja hän oli päättänyt ottaa hänet mukaansa kaupunkiin parannukselle. - Matkat ja suoranaiset rahanmenot saatte te maksaa, asunnon, ruoan ja hoidon annan minä, sanoi hän tytön kotijoukoille.
- En minä parane, sanoi tyttö, älkää minua viekö.
- Usko sinä vain, kyllä sinä paranet, parani meidän isäkin, vaikka yksitoista kuukautta kulki selkä luokkina, - virkkoi vaimo päättävästi.

Ja niin toi vaimo tytön kotiinsa. Kyllä häntä itseäänkin oli aluksi epäilyttänyt tytön ottaminen luokseen. Hänellä oli mies, joka käytti väkijuomia, ja kuusi lasta itsellään hoidettavana.
- Vierasta pyykkiä pesemällä minä ansaitsen leipäni, mutta riittää siitä sullekin, sanoi hän tytölle.

Kolmekymmentäyhdeksän kertaa hän käytti tyttöä hoitoa saamassa. Usemmiten vei hän hänet potkurilla, milloin vain oli lunta tarpeeksi. Kun taas se ei käynyt päinsä, kantoi hän tytön sylissään raitiotievaunuun kuin sylilapsen konsanaan. Ja saman matkan hän teki takaisina, kun tyttö oli saanut hoitoa parin tunnin ajan. Olisi tullut liian kalliiksi yhtämittainen olo hoitolassa, siksi häntä aina vain käytettiin siellä.

Kerta kerralta paraneminen oli edistynyt. Veri oli alkanut kiertää jäykissä jaloissa ja rinnasta rupesi hengitys nousemaan syvemmältä. Vähitellen oli otettu keppi käytäntöön, kun toinen jalka oli oiennut. Lopuksi ei tarvinnut enää keppiäkään, kun vain varovaisesti osasi jalkoja siirrellä.

Silmät, joista katse oli jo melkein kokonaan sammunut ja jotka tunsivat vain yhden työn, kyynelten vuodattamisen, kertoivat jo elämän toivosta. Tyttö on jo ajatellut kesää ja kukkia, aurinkoa ja lämpöä. Sitä mukaa kun veri on lakanut kiertää ja vahvistua, hän on palautunut elämälle. Mutta vaimo onkin hakenut aina torilta tuoretta kalaa ja sekoittanut puolukoita ja talkkunaksia,joka on tytön mieliruokaa.
- Mistä teillä ruoka riittää? kysyivät naapurit.
- Sitähän minä itsekin ihmettelen. Kyllä ne hoitomaksut on pienistä penneistä koottu. Eivät ne ole voineet sieltä maaltakaan mitään lähettää.
-Mutta kuinka te jaksatte? tiedustelivat he edelleen.
- Sitä minä vasta yövuoteellani ajattelen, iten jaksaisin taas paremmin huomisen päivän. Surra ei auta ollenkaan.
J aiavan ihmeteltävästi hän on jaksanut. Työn uurtamat ja aateloimat, iloiset ja onnelliset kasvot hänellä on. Koko tuossa pienessä talorykelmässä, joka tuohon pihakuntaan kuuluu, näkyy tämä vaimo olevan keskeinen henkilö. Elämä on keskittynyt hänen ympärilleen, ja hän on antautunut sen tehtäviin.
 - Nyt ei ole muutakuin kotimatka Saimaalla edessä, sanoi vaimo vihdoin eräänä keväisenä päivänä naapurilleen. - Ja minä tahdon tehdä hänet sieväksi, onhan hän nuori tyttö.

Punainen puku ja päällystakki löytyivät sieltä aikaisemmin kerrotusta varastosa. Kuinka loistavatkaan tervehtyneen tytön silmät, kun hän saa uuden puvun ja takin! Riisuessaan vanhat tuntee hän samalla riisuvansa sairauden ruumiistaan. Kun hän pukee ylleen uudet, tuntuu hänestä kuin hän pukisi ylleen terveyden.
- Ei siellä maalla ole näin hyviä ihmisiä, sanoo tyttö ihaillen punaista pukuaan ja päällystakkia. - Miten hyviä ihmiset ovat täällä kun antavat.

Mutta ei siinä tarvittu paljoa hyvyyttä, kun nuo vaatekappaleet joutuivat sinne varastohuoneeseen. Rikkaan perheen ainoalle tyttärelle ne olivat käyneet pieniksi ja olihan koko mukavaa, kun oli päässyt niistä eroon eikä tarvinnut niitä säilytellä vaatekomerossa.

Mutta vaimo, tuo äiti, joka oli tyttöä vaalinut öitä valvoen, ei saanut palkakseen ainotakaan kiitoksen sanaa. Se ilon kyynel, joka nousi tytön islmään, kun hän astui junaan mennäkseen terveenä kotiinsa, oli tuolle vaimolle siunauksen kyynel. Tieto siitä, että hän oli sannamukaisesti saanut yhden ihmislapsen nostetuksi jaloilleen tässä elämässä, oli hänellä uutena kannustimena tässä elämän taistelussa. Kullakin on omat ilonsa.

Ester Karilas

-------Kotilieden joulupuuhanumerosta vuodelta 1932 ---