22. LUUKKU

2166285.jpg

Jouluaattona Jumalan puutarhassa


Varmaan olet useinkin kesäilloin, työn päätyttyä, suunnannut kulkusi hautausmaalle, vainajien puistoon, missä ihanat kukkaset heloittavat, missä ikivanhojen puiden tuuheat oksat huojuvat vilpoisessa tuulessa suoden vaeltajalle varjoa suven mieluisessa helteessä, ja missä lintujen riemuisa kuoro yhtyy koko muun luonnon kanssa ylistämään elämää, joka voittaa kuolemankin.
 
Mutta oletko tehnyt tätä samaista vaellusta jouluaattona, juuri niinä hämärän hetkinä, jolloin taivaan lukemattomat tähdet syttyvät ja tämän maailman kuumeinen joulukiire on saavuttanut huippunsa ja alkaa hiljalleen vaimeta? Ellet ole sitä ennen tehnyt, niin tee se nyt tänä jouluna! Jätä hetkeksi kuuma lietesi, valmiiksi rakennettu joulupuusi, kotisi koko jännittynyt odotus ja hiivi kenenkään huomaamatta ulos vähitellen tyhjentyville ja hiljentyville kaduille, ja seuraa sitä vakavaa ja vaikenevaa joukkoa, joka katoaa hautausmaan rautaportin taakse.

Huomaat silloin siirtyneesi outoon, lumottuun maailmaan, kauaksi kaikesta siitä, mikä sinusta juuri äsken tuntui niin tärkeältä. valkoinen, puhdas lumi peittää suojelevasti kaikki kesäiset kukkakummut. Rehevät vihreät puut, joiden lehvissä silloin suven suloiset tuulet karkeloivat, seisovat nyt juhlallisina ja jäykkinä, huurteen koristamina. Kesällä eloisa  ja väriloistossaan ihana puisto on nyt kuin murheeseen jähmettynyt, äänetön ja eloton. Sinä olet saapunut vainajien valtakuntaan ja järkytettynä tunnet kuoleman ankaruuden ja peruuttamattomuuden.

Mutta katso, tuolla syttyy pienoinen liekki valkoiselle hangelle, tuolla toinen ja sitten yhä useampia. Ovatko ne pudonneita tähtiä, joilla taivas tahtoo koristaa tämän siunatun paikan pyhän yön kunniaksi? Pian tuikkii tähtönen monella kummulla. ne taistelevat voitokkaasti pimeyttä ja kuolemaa vastaan, nämä elävät liekit, elävinä todistuksina rakkaudesta ja kaipauksesta, joka ei koskaan kuole. On kuin taikasauva olisi koskettanut jäätynyttää maanpintaa, sillä kukkiakin, kirkkaita ja loistavia, on jälleen puhjennut kumpuja kaunistamaan. Vainajien puisto on muuttunut Jumalan puutarhaksi.

Hämärä käy yhä tummemmaksi, tähtien tuoke kirkkaammaksi. katkeamattomana jonona näet pyhiinvaeltajajoukon saapuvan rautaportin kautta. Äänettöminä he hakevat kumpunsa, jonka hohtavalle peiteelle sytyttävät liekkinsä ja asettavat kukkasensa. Tuossa saapuu isä. Hän pitää lujasti kiinni poikansa kädestä. he ovat tulleet viettämään lyhyen hetken äidin luona, ennenkuin sytyttävät joulukuusensa kotona, joka nyt tuntuu niin ärettömän tyhjältä. Tuossa seisoo pienoisen kummun ääressä isä ja äiti. he ovat juuri koristelleet joulukuusen sille, jonka säteilevät silmät ja riemuisa ääni kerran toi joulun heidän kotiinsa. Silmäile tarkasti tuota kuusta. Siitä ei puutu mitään. Siinä näet sekä kirjavat liput että pitkähapsuiset makeiset. Näin he ovat tehneet vuodesta vuoteen. Täällä he ovat jouluaattonsa veittäneet - muistellen...

Mutta nyt sinun on kiirehdittävä askeleitasi, jotta ajoissa ehtisit takaisin kotiin niiden luo, jotka sinua jo malttamattomana odottavat. Sydämesi on varmaan näyrää kiitollisuuta tulvillaan, sillä vielä tänä jouluna ovat kaikki rakkaat luonasi, vielä ei ole tyhjää paikkaa joulukuusen äärellä. Siellä Jumalan puutarhassa olet oppinut kiittämään elämän suuresta lahjasta. Siellä rautaportin takana, missä eivät arkiset huolet ja murheet viihdy, siellä vallitsee suuri kirkastava ja puhdistava kaipaus, joka opettaa kohottamaan katseen kumpujen lepattavista liekeistä ylös tähtiin ikuisen Rakkauden puoleen, joka antaa elämän ja joka sen taas ottaa, mutta aina ja erehtymättömästi oikealla hetkellä.

-- Kotilieden joululle (1932) kirjoittanut rouva Greda paalanen---