9.LUUKKU

 

Joulujen saatto

"Nyt tulee siten kohta joulu", sanoi Kuopus, ja suuri tyytyväisyys levisi pienille kasvoille. Iso veli nauroi oikein hörönaurun. "Eihän se vielä tule! Ei pitkiin pitkiin aikoihin!" Ja kieltämättä hän olikin oikeassa, koska silloin elettiin vasta syyskuun ensimmäistä päivää. Oli aivan äskettäin palattu kaupunkiin kesälaitumilta. Mutta oikeassa oli tavallaan Kuopuskin, jonka pieni muisti hyppäsi keveästi yli kolmen syyskuukauden. Joulu on kuitenkin ehdoton huippu kaikessa siinä, mikä täyttää kahden kesän väliseudun. Kun kerran kesä on loppunut ja syksy tullut, voi täydellä syyllä kiinnittää katseensa tuohon huippuun. Varsinkin, jos vielä hallitsee lapsuuden suuripiirteisen ajanlaskutavan.

Ja katso, oi iso veli, kuinka nopeasti aika sitten onkin kulunut! Kun kerran vuoden juhannuspuoliskolta olemme kääntyneet vuoden joulupuoliskolle, olemme samalla, ennekuin aavistammekaan, joutuneet joulun taikapiiriin. Joulua valmistelevat syksyn hämärtyvät aamut, lyhenevät illat, talvikuntoon saatettu koti ja lamppujen ympärillä väreilevä kodikkuus. Joulua ennustavat syksyn sateet ja kohinat, ensimmäiset rakeet ja lumet, monenmonet unensekaiset aamut, jolloin noustaan seitsemältä ja lähdetään kouluun...Jo alkaa tuntua joulun lämmittävä läheisyys. On kuin suuri valon ja lämmön keskus olisi sijoittunut juuri siihen vuoden kohtaan, jonka kaiken järjen nimessä pitäisi olla pimein ja kolkoin. Joulu ei ole vain yksi ja ainoa ilta tai aamu, ei vain päivä tai pari. Joulu on asiaintila, joka kestää kokonaisen pinene aikakauden. Vaikea sanoa, koska se tarkalleen alkaa. Kuopus siis tunsi ensimmäisen säteen jo syyskuun alkaessa.

Vuosien ratas pyörii tasaista, kiihkotonta, mutta ehdottoman keskeytymätöntä vauhtiaan. Kuopus sitä liikettä tuskin vielä huomaakaan, mutta me "isot ihmiset", joiden elämässä on jo olevinaan perspektiiviä, me kyllä huomaamme. Joulujen ja juhannusten väli tuntuu ainakin perästäpäin katsoen niin lyhyeltä, että aivan yhtäpäätä tuntuu olevan joulu tai juhannus... Siinä perspektiivissä näemme elämämme joulut yhtenäisenä valosiltana, joka eräässä kohden oikeastaan rikkoo perspektiivin lakeja, nimittäin siinä, että se ei kapene, vaan pikemminkin levenee etäisyyttä, lapsuutta kohti. Sillä lapsuuden joulut näkyvät suurina ja hohtavina. Ihmekös tuo, kun niiden valo vaikuttaa jo syyskuun ensimmäisenä päivänä!

Eivät kaikki joulut elämämme perspektiivissä hohda samalla valolla. Eräänä jouluna, jo kauan sitten, puuttui se vakaa, miehinen ääni,joka siihen mennessä aina aattoiltana oli lukenut perheelleen neljä lehteä postillaa. Ne olivat joulukuusen vierellä istuvasta lapsesta tuntuneet pitkiltä, mutta ehdottomasti asiaankuuluvilta, ja tuona yhtenä jouluna tyhjyys oli suuri. harja majasta oli murtunut, joulujen silta melkein katkeaa, mutta alkaa taas uudestaan, hieman erilaisin kimalluksin. Jonakin jouluna, onneksi vasta paljon myöhemmin, puuttuvat ne rakkaat kädet, jotak joulujen pitkänä sarjana aina olivat soittaneet jouluvirren - ja tehneet niin paljon muutakin. Taas muuttuu joulujen luonne hiukan. Mutta muuttuu siksikin, että eräinä jouluina on jokin uusi silmäpari ensimmäisen kerran nähnyt joulukuusen valon. Toisella, kolmennella, neljännellä kerralla tämäkin silmäpari jo omistaa jonkinlaisen perspektiivin. Vanha ystävämme joulupukki kunnioitti meitä henkilökohtaisella käynnillään joulujemme sarjan alkupäässä. Eikä varmastikaan ollut pukin vika, että se sittemmin näki parhaaksi olla tulematta. Omalta kannaltamme se kuului jo melkein historiantakaisiin seikkoihin, kun - katso, se tuli takaisin! näinä jouluina sen käynnit tosin eivät tarkoita meitä itseämme, vaan niitä uusia silmäpareja. Mutta suuri tekijä se silti taas on joulussamme.

Vuosien ratas pyörii - pyörii. Kiihkottomasti, mutta keskeytymättä. Joulu on aivan heti taas kohdalla. Ja sitten - ohi. Eteenpäin emme näe yhtään mitään. Se vain on varma, että tapahtui mitä tapahtui, aika ei pysähdy. Uusia jouluja tulee. Ja kodit ottavat ne vastaan, oli sitten kuka oli ottamassa. Jostakin aina puuttuu jokin rakas ääni, hyvien käsien taika. Omien joulujemme perspektiivi pitenee, pitenee, mikäli olemme sitä näkemässä. Tulee taas aika, jolloin joulupukki toistamiseen katsoo parhaaksi sivuuttaa ovemme - liian täysikasvuisen perheen oven! Vieläkö se kolmannen kerran ilmaantuu? "Ei pitkiin, pitkiin aikoihin!" Mutta mikä aika oikeastaan on pitkä?

"Mun eloni uni ja varjo on vaan,

kun virta se kiitävi kulkuaan..."

Mutta ei, tälläkertaa meidän ei tarvitse ajatella kuin joulua, juuri tätä joulua, joka nyt heti on kohdalla. Valon ja lämmön keskuksena. Ja jos tänä elämämme kautena olemme itse jonkinlaisia tekijäitä kotimme ja ympäristömme joulussa, niin miksi emme koettaisi parastamme? vnakkaa kodikkuutta, mahdollisimman laajalle ulottuvaa hyvää tahtoa, valoa ja lämpöä, hartautta, henkevyyttä, iloa ja hilpeyttä - kaikkea sitä, mikä sitten lastemme elämän perspekiivissä hohtaa leveänä valovyönä ja antaa heille joulumieltä sitten kun he vuorostaan ovat siirtyneet joulun "tekijöihin" - kaikkea sitä me koetamme taikoa jouluumme, mikäli se meistä riippuu. Sen olemme velkaa niille, jotak loivat hartautta, sointuja ja kimallusta oman perspektiivimme alkupäähän.

Tuulia

 

-----Kotilieden joululehdestä vuodelta 1932 -----